Pääsiäinen

Pääsiäinen meni ihan kotioloissa. Ihmisjäsenet vietti sosiaalisempaakin elämää, mutta koirien kanssa ei reissailtu. Ulkoiltiin kuitenkin senkin edestä. Sää ainakin suosi! Pojat käyttää noita Hurtan Polar-liivejä näin talvisaikaan turvallisuussyistä. Kuljetaan paljon kelkkareiteillä, joten, jos sattuu hämärtymään kesken lenkin niin on vähän enemmän näkyvyyttä. On noista hyötyä kyllä ihan päiväsaikaankin. Oon tykännyt paljon. Pysyy mukana menossa eikä pyöri päällä. Koot noissa kyllä on aika naftit. Meidän pojat käyttää kokoa XL, vaikka mittataulukon mukaan niille pitäisi sopia koko L. Se on kuitenkin niin pieni, ettei mene edes rimpula-Jopelle.

Jope

Kuva: Taru Vallius

Nimi: Tarutuulten Tuulivoima
Syntymäaika: 11.8.2010
Rek.nro: FI50470/10
Sukupuoli: uros
Väri: riistanvärinen
Isä: BH Kirjohäntä Aitoalvari
Emä: Fihtolas Davvebiegga
Kasvattaja : Taru Vallius

Terveys:
lonkat C/C
kyynärät 0/0

Näyttelyt:
Haapavesi 16.4.2011: PEK2 (Hannu Talvi)

Muuta:
Nielurisat poistettu kroonisen tulehduksen vuoksi 02/2012

Kuva: Taru Vallius

Harkitsin todella pitkään toisen koiran hankkimista ja kun lopulta päädyin siihen tulokseen, että pentu tulee, sen ei pitänyt olla lapinkoira eikä ainakaan uros. Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että ajauduin Tarun luokse katsomaan tuolloin 5-viikkoisia pentuja eikä siinä lopulta kauaa mennyt, kun ilmoitin, että se vapaana oleva poika voi muuttaa meille. Alkuun ei ollut ihan selvää kuka pojista oli meille tarkoitettu, mutta kun Taru sitten laittoi viestiä, että pentueen ainoa riista on meidän pentu, tuntui se heti ihan oikealta. 

Kuva: Taru Vallius

Jope oli alusta saakka hyvin erilainen pentu mitä Oka aikoinaan, mutta niin kai ne kaikki koirat omalla tavallaan ovat. Oka otti tulokkaan onneksi hienosti vastaan, joten sen suhteen päästiin tosi helpolla. Muuten sitten ei niinkään. Jopella oli pienenä kova tahto eikä minkään vertaa itsehillintää. Jos se halusi jotain, sen piti saada se sillä sekunnilla tai muuten alkoi huuto. Kova sellainen. Muistan erään hetken, kun seisoin naksun ja namien kanssa keskellä olohuonetta ja katsoin jaloissani ympyrää hullun lailla juoksevaa pentua, joka kirkui kurkku suorana. Se olisi halunnut ne nakit heti. Tuon harjoituksen tarkoitus oli opetella istumista, mutta päädyin aloittamaan paljon pienemmästä. Siitä, että pentu on hiljaa.

Kuva: Taru Vallius

Jope osoittautui kyllä pian hyvinkin nokkelaksi pennuksi eikä sitä ollut vaikeaa kouluttaa, kun sai sen ymmärtämään mitä siltä halutaan. Toistoja se vaati tuolloin ja vaatii edelleen paljon, mutta kun se jonkun asian vihdoin oppii niin sen se myös osaa. Suurin ongelma Jopen kanssa on ollut yksinolo. Okan kanssa se pystyy nykyään jäämään kotiin ilman paniikkia, mutta täysin yksin sitä ei voi jättää muualle, kuin autoon. Satunnaisesti se saattaa sielläkin ulvoa, mutta pääosin se kokee olonsa kai aika turvalliseksi. Yksinolo-ongelma nostaa nykyään päätään ainoastaan silloin, kun Jope on kipeä. Silloin se ulvoo kotonakin mikä on kieltämättä hyvä merkki meille siitä, että kaikki ei ole kunnossa.

Kuva: Taru Vallius

Jopen kanssa on harrasteltu vähän sitä sun tätä. Kävin ensimmäiset kaksi vuotta kohtalaisen aktiivisesti ryhmätreeneissä (toko ja agi) lähinnä sen vuoksi, että se oppisi tekemään töitä myös häiriössä. Heinäkuussa 2012 Jope mursi varpaansa, jolloin jouduin jättämään paikan agiryhmässä tauolle. Varvas on jo kunnossa, mutta agihommiin ei olla vielä palattu. Aika näyttää miten asian kanssa edetään. Potentiaalia koirassa kyllä on. Jope on melkoisen nopea ja ketterä ja lisäksi se tuntui nauttivan treeneistä, joten se ainakin puoltaisi agihommiin paluuta jossain vaiheessa. Tänä talvena ollaan treenattu ainoastaan hajutyöskentelyä mikä on ollut mieleistä molemmille. 

Kuva: Taru Vallius

Pienistä mielenhallinnallisista ongelmista huolimatta (tai ehkä juuri siksi) Jope on ollut täydellinen lisä meidän pieneen porukkaamme. Se sujahti joukkoon ihan tuosta vain ja on tullut ehdottomasti jäädäkseen. Olen ehkä jäävi sanomaan, mutta Jope on myös ehdottomasti kauneimpia koiria mitä minun tielleni on tullut ja koen olevani jollain tavalla etuoikeutettu, että minulle on suotu toinenkin näin uskomattoman hyvin minulle sopiva koira. En tiedä tuleeko Jopesta koskaan kovin itsenäistä, täysin omilla jaloillaan seisovaa koiraa, mutta ei sillä ole mitään merkitystä. Tuen sitä juuri niin paljon, kuin se tukea tarvitsee ja niillä eväillä mennään.

 

 Jope on kasvattanut minua vähintään yhtä paljon, kuin minä sitä ja uskon, että meillä on vielä paljon hienoja hetkiä yhdessä. Oli ne sitten kotioloissa, harrastuskentillä tai jossain ihan muualla. Olen todella kiitollinen Tarulle siitä, että tämä pieni runopoika muutti meille silloin lokakuisena iltana. Kuinka paljosta olisimmekaan jääneet paitsi, jos näin ei olisi käynyt.

Kuva: Taru Vallius

Oka

Kuva: Taru Vallius

Suomenlapinkoira
Nimi: Sagaberran Onnenoikku
Syntymäaika: 17.10.06
Rek.nro: FIN50143/06
Sukupuoli: uros
Väri: parkki vaalein merkein
Korkeus: 49cm
Isä: Anana´s Bikku-Beikko
Emä: Fihtolas Bihpporáhkku


Terveys:
lonkat C/C
kyynärät 0/0

Näyttelyt:

Kokkola 15.7.2007: PEK1, KP, ROP-pentu (Sakari Poti)
Kuopio 20.1.2008: JUN H (Tapio Kakko)
Jyväskylä 5.10.2008: NUO H (Tapio Kakko)

Muuta:
kastroitu 07/2011
häntämutka

luonnetestattu +++/+110 p 05/2010

Oka on ensimmäinen koirani. Se muutti elämääni joulukuussa 2006, jolloin hain sen Rovaniemeltä 8-viikkoisena karvapallona. En pysty kuvailemaan sanoin sitä, kuinka suuri merkitys sillä on ollut elämässäni tuosta päivästä asti. Toki meillä meni muutama päivä siihen, että oltiin sinut toistemme kanssa, mutta siitä lähtien se on ollut osa minua ja kulkenut mukanani kaikkialla mihin koiran nyt vain voi mukaan ottaa.

Luulin tuolloin haluavani harrastuskaverin erilaisiin harrastuksiin. Paljon me eri ryhmissä käytiinkin. Toko on ehkä lähimpänä omaa sydäntäni, mutta myös agility, pk-jälki ja hajutyöskentely on käyty läpi. Oka on ollut täydellinen kumppani kaikissa lajeissa mihin olen sen vienyt. Ei se mikään kisatykki ole, mutta ei ole emäntäkään, joten yhdessä ollaan edistytty ja kompuroitu. 

Myöhemmin ymmärsin, ettei kisoihin valmentautuminen ole sitä mitä haluan eikä iso koiramäärä ympärillä sitä mitä Oka haluaa, joten lakkasin käymästä ryhmissä. Tokoa ja temppuja harrastellaan edelleen kotioloissa ja sulan maan aikaan teen Okalle jälkiä metsään. Muuten elämämme koostuu pääasiassa ulkoilusta, satunnaisesta retkeilystä ja yhdessäolemisesta. 

Oka rakastaa ennenkaikkea ruokaa, mutta se tuntuu pitävän myös nukkumisesta, rapsutuksista, pehmeistä alustoista, palloista, kepeistä, uimisesta, lumihangista ja lapasista. Se sietää myös pikkuveljeään esimerkillisesti. Minulle Oka on paras ystävä, joka ymmärtää sanoitta. Se on aina läsnä. Sillä on liehuva häntä, jolla se ottaa osaa iloon ja nauruun. Sillä on pehmoinen turkki, johon itkeä, kun elämä potkii päähän. Jos sitä hämmentää jokin eikä se oikein tiedä miten toimia, se tuo yleensä pallon. Sellainen se on. Elämäni koira. 

Jäällä

Käytiin nautiskelemassa ihanasta iltapäiväauringosta koko porukan voimin. Meren jäällä ei paljon muita enää näkynyt mikä sopi meille paremmin, kuin hyvin.

Kuonopantakokeilu

Ostin Jopelle pari kuukautta sitten kuonopannan. Piti mukamas opettaa se kävelemään vihdoinkin kunnolla hihnassa ja ajattelin pannan kanssa pääseväni siihen tilanteeseen, että saan palkattua Jopea paljon onnistuneista pätkistä. Se hoksaa, että on ihan hitsin siistiä kävellä sinkoilematta hajujen perään, voin luopua lopulta koko pannasta ja kaikki on ihanaa ja elämä auvoista. Juu ei.

Laitoin tänään ensimmäistä kertaa pannan paikoilleen ja aloin laittamaan kenkiä jalkaan. Jope oli tänä aikana pyyhkäissyt tuon joutavan vehkeen nenänsä päältä ja odotti innoissaan ovella, että päästään matkaan. Laitoin sen ulkona uudelleen paikoilleen. Jope otti sen pois. Toistettiin kaava vielä kertaalleen. Katselin tuota pientä koirapoikaa, joka tuijotti odottavaisena kauniisti paikoillaan istuen, että voidaanko mennä ja totesin, että olkoon. Mitäs me tuollaisilla pannoilla. 

Lenkin aikana mietin, että ei se hihnakäytös oikeasti niin kamalaa ole. Kyllä Jope osaa kävellä vetämättä, se pysyy reunassa ja se odottaa käskystä. Se ei vaan pysty olemaan reagoimatta koiranaisten jättämiin sulotuoksuihin. Enkä minä koskaan tule olemaan mitään niin ihanaa, kuin ne tuoksut siinä nenän edessä. Hyväksyn siis tappioni toistaiseksi. 

Kuvassa Jope esittelee öisen parvekekyttäyksen ohessa Okalle hankittua toppa-Pomppaa. Oka pudotti alkusyksystä kaikki karvansa, joten piti paniikissa hankkia sille joku lämmike talveksi. Eipä se sitä ole tarvinnut, kun karva kasvoi ennätystahtia takaisinkin. Ajoi se kyllä asiansa autotakkina, kun kotiuduttiin uimalasta. 

Unelias

Sanoitko ulos?

Ai ei? Njääh. Sanoi uupunut pieni koira, joka on sävyttänyt korvansa mun lempivärillä ja jonka raahasin hajutreeneihin kahden tunnin hankilenkin jälkeen. Tarkoitus oli käydä tunti, mutta eksyin tavoilleni uskollisena. Sorppa hani.

Uimasilla

Vietettiin Okan kanssa aamupäivällä kahdenkeskistä laatuaikaa ja suunnattiin koirauimalaan. Oli molemmille ensimmäinen kerta, joten pyysin uittajan mukaan, joka tulikin talon puolesta. Oka on niin kokenut uimari, ettei se tarvinut pelastusliivejä ollenkaan (ne yleensä laitetaan varmuuden vuoksi, jos koira on kokematon uimari). 

Aluksi Oka oli siinä veteenmenorampilla sen näköinen, että whaaaat?, mutta pallon heilahtaessa ei enää aikailtu. Nameja ei tarvittu, vaikka ne kassissa olikin mukana. Osasin kyllä aavistaa, että pallolla on melkoinen vetovoima vesialtaassakin.

 Oka jaksoi mainiosti polskia koko uintiajan (30 min.). Toki siinä välillä huilattiinkin, mutta hienosti riitti potkua. Mä alkuun vähän mietin, että noinkohan sillä riittää kunto, mutta turhaanpa silläkin päätäni vaivasin. Allaolevista kuvista löytyy ehkä maailman huolestunein pieni lapinkoira. Eihän tuo pallo vain karkaa tuosta, ennenkuin ehdin perille. Kyllä sillä oikeasti taisi olla ihan kivaa.

Heittäisit nyt sen pallon jo, uittaja!