Ostin Jopelle pari kuukautta sitten kuonopannan. Piti mukamas opettaa se kävelemään vihdoinkin kunnolla hihnassa ja ajattelin pannan kanssa pääseväni siihen tilanteeseen, että saan palkattua Jopea paljon onnistuneista pätkistä. Se hoksaa, että on ihan hitsin siistiä kävellä sinkoilematta hajujen perään, voin luopua lopulta koko pannasta ja kaikki on ihanaa ja elämä auvoista. Juu ei.
Laitoin tänään ensimmäistä kertaa pannan paikoilleen ja aloin laittamaan kenkiä jalkaan. Jope oli tänä aikana pyyhkäissyt tuon joutavan vehkeen nenänsä päältä ja odotti innoissaan ovella, että päästään matkaan. Laitoin sen ulkona uudelleen paikoilleen. Jope otti sen pois. Toistettiin kaava vielä kertaalleen. Katselin tuota pientä koirapoikaa, joka tuijotti odottavaisena kauniisti paikoillaan istuen, että voidaanko mennä ja totesin, että olkoon. Mitäs me tuollaisilla pannoilla.
Lenkin aikana mietin, että ei se hihnakäytös oikeasti niin kamalaa ole. Kyllä Jope osaa kävellä vetämättä, se pysyy reunassa ja se odottaa käskystä. Se ei vaan pysty olemaan reagoimatta koiranaisten jättämiin sulotuoksuihin. Enkä minä koskaan tule olemaan mitään niin ihanaa, kuin ne tuoksut siinä nenän edessä. Hyväksyn siis tappioni toistaiseksi.
Kuvassa Jope esittelee öisen parvekekyttäyksen ohessa Okalle hankittua toppa-Pomppaa. Oka pudotti alkusyksystä kaikki karvansa, joten piti paniikissa hankkia sille joku lämmike talveksi. Eipä se sitä ole tarvinnut, kun karva kasvoi ennätystahtia takaisinkin. Ajoi se kyllä asiansa autotakkina, kun kotiuduttiin uimalasta.
